Uusi-Seelanti

Lopulta pääsimme netin ulottuville, joten on aika päivittää blogi ja Picasa..

Aucklandiin tultiin taas yölennon jälkeen väsyneinä. Taksilla hotelliin keskustaan Waterfrontiin, jossa yksi päivä, ja taas taksilla takaisin lentokentän kupeeseen autovuokraamoon. Eikä ihan halpaa ajelua.
Auclandista sen verran, että kaunis ja suuri kaupunki. Mietittiin, miten tutustua paikkaan lyhyesti ja päätettiin lähteä risteilylle, satamassa kun oltiin. Puolitoista tuntia merellä, ja nahka paloi rakoille kalpeanaamoilta…
Hotellin sijainti oli hyvä, mutta palvelu jotenkin tuntui tökkivän Singaporen ylitsevuotavan ystävällisyyden jälkeen.
Auton vuokraaminen onnistui ihan hyvin, kun kaikki oli maksettu etukäteen. Aikaa se vei, kun jonossa oli monta muuta matkalle lähtijää, yleensä jo aikuisia pariskuntia.
Suuntasimme taas kerran Aucklandiin ja sieltä pohjoiseen. Ensimmäinen leiripaikka oli Whangarei, sieltä jatkoimme edelleen pohjoiseen Whatuwhiwhiin. Piti olla ranta, jossa saattaisi nähdä delfiinejä, mutta eipä näkynyt. Maisemat olivat kyllä upeita. Niemi oli kierretty ja suunta taas Auclandia kohti. Maksullista moottoritien pätkää vältelläksemme poikkesimme motarilta Puhoin kylässä. Siellä oli sievä kirkko, kuin sarjasta Pieni talo preerialla. Kävin sitä katsomassa, kirjoitin nimeni vieraskirjaan ja jätin pari kolikkoa kirstuun kiitokseksi. Liekö ollut liian vähän, kun matkaa jatkaessamme jouduimme tosi pienille kyläteille, melkein kuin karjapoluille. Onneksi auto ja kuljettaja jaksoivat ja päästiin ihmisten ilmoille Helensvillessä. Siitä sitten Aucklandin ohi ja alaspäin. Illan lähestyessä alettiin katsella kämppäriä, ja löytyihän se keskeltä peltoa. Eikä mikä tahansa alue, vaan siellä oli kuuma lähde! Mukavaa oli rentoutua lämpimässä mineraalikylvyssä illan pimetessä tähtitaivaan alla. Minun piti tietysti päästä sinne aamullakin, Harrille riitti yksi kerta. Paikan nimi oli Miranda Hot Springs.
Aamulla sitten suuntasimme kohti Coromandelin niemimaata, vaelluspolut haaveena. Yön yli pääsimme kauniilla leirintäalueella Coromandelin kaupungin lähellä. Metsäänkin jo päästiin ja nähtiin 50 m korkea kauripuu, jonka ympärysmitta oli 7 m. Kalastajaveneitä oli hauska katsella, ilmeisesti paikallisten suosima viikonlopun viettopaikka

Minun kahlaillessani meressä Harri suunnitteli päivän ohjelman. Lähdimme sisämahaan päin, missä olisi kiipeilyä Castle Rockille. Käveltyämme ensin yhä ylöspäin nousevaa soratietä n. 3km, jatkui matka pientä polkua ylemmäs ja ylemmäs. Hatunlierin alta en nähnyt polun poikki olevaa puuta, vaan löin pääni siihen, kimposin takaisinpäin ja suoraan kivikkoon! Seurauksena verta vuotava haava kyynärpäässä ja lukuisat mustelmat. Mitäs pienistä, matka jatkui. Vaikein ja haastavin polku, mitä ikinä on kuljettu, mutta lähes perille päästiin. Tai Harri jaksoi vielä viimeisetkin kiviset metrit, minä luovutin… Alaskin tultiin aikanaan, vaikka jalat jo vapisi väsymyksestä, kuraisena, hikisenä ja verisenä. Harvoin on soratien kävely tuntunut niinkin hyvältä, kuin loppumatka autolle!
Siinä sitten keiteltiin kahvit autolla ja pesin kuran ja veren pois läheisessä purossa. Matka jatkui, ja hetken kuluttua juoksi sikalauma edessämme tien poikki. Pakko oli pysähtyä katsomaan ja kuvaamaan, sen verran suloisia mustia ja kirjavia pikkupossuja vilisti ympäriinsä. Possuja syöttävä farmari toi vielä yhden syliini kuvattavaksi. Syö siinä sikaa sitten!
Seuraava näkymä oli komea putous, jonka alla paikalliset nuoret kirmailivat. Nimi jo lienee unohtunut.
Päivän matka päättyi Hot Water Beachille, jossa tosi isot aallot kohisivat. Tsunamistakin olivat varoitelleet tekstarit kotoa, Japanissa oli ollut maanjäristys. Eipä osattu pelätä sen enempää. Kauempana rannalla näkyi iso joukko ihmisiä, joten mentiin katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Kaikenkokoiset, ikäiset ja väriset ihmiset kaivoivat hiekkaan kuoppia kenttälapioilla, hiekkalapioilla, puutarhalapioilla ja millä vain aseella. Ja vesi, joka tuli hiekan alta, oli kuumaa!

Yövyimme läheisellä kämppärillä tarkoituksena olla siellä seuraavakin päivä ja palata rannalle. Mutta aamulla satoi sen verran rankasti, että katsoimme parhaaksi jatkaa matkaa Rotorualle. Tiekin oli vaihteeksi melko hyvää, jopa paikoin lähes suoraa. Yleensä täällä on ajeltu lähes neulansilmämutkia merenrantaa hipoen tai serpentiiniteitä vuoren rinnettä ylös ja alas.
Rotorualla löysimme kämppärin, jossa oli kuumia altaita, missä rentoutua. Mutakuoppakin pulppuili yhdessä alueen kulmassa.